Siivoojan käsikirja: ihmeellisiä novelleja

En ole koskaan oikein osannut lukea novellikokoelmia. Ne ovat syystä tai toisesta tupanneet jäämään aina kesken. Yksi syy tähän taitaa olla se, että lyhyet yksittäiset kertomukset eivät imaise mukaansa samalla tavalla tai ainakaan yhtä pitkäksi aikaa kuin yhtenäiset romaanit, joiden lukemista haluaa kerta toisensa jälkeen jatkaa, jotta saisi tietää, miten tarinassa lopulta käy. Lisäksi lukemisen aloittaminen on aina tietyllä tavalla raskasta: usein uutta kirjaa aloittaessa kestää hetken, ennen kuin siihen pääsee sisälle. Uuteen tarinaan, henkilöhahmoihin ja miljööhön tutustuminen on jossain määrin työlästä. Romaanissa tämä tarvitsee tavallisesti tehdä vain kerran – sen jälkeen lukeminen (ja sen jatkaminen) on kevyempää ja mielekkäämpää. Novellikokoelmissa sama työläs virittäytyminen odottaa aina uuden kertomuksen alkaessa, joten lukemisen jatkamiseen saattaa muodostua tietynlainen henkinen muuri.

Tai niin ainakin minulle tuntuu usein käyvän. Siksi olenkin erityisen onnellinen siitä, että tulin loppuvuodesta tarttuneeksi Lucia Berlinin novellikokoelmaan Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (suom. Kristiina Drews, Aula & Co 2017). Se kun vei mennessään niin, että sain sen luettua kannesta kanteen. Lopussa jouduin jopa hiukan jarruttelemaan vauhtia, koska en olisi halunnut, että kirja loppuu. Olisin halunnut vielä viipyä kirjan maailmassa. Sillä vaikka kyseessä on kokoelma erillisiä kertomuksia, kertomukset nivoutuvat toisiinsa, ne nimenomaan tapahtuvat samassa maailmassa. Maailmalla en tarkoita maapalloa yleisesti (missäpä muuallakaan tarinat tapahtuisivat) vaan tietynlaista tunnelmaa, elämää, olosuhteita, mielentilaa. Pääosin kertomukset ammentavat Berlinin omasta elämästä: yltäkylläisestä nuoruudesta, lukuisista työpaikoista, yksinhuoltajuudesta, alkoholismista, arjen havainnoista, sisäisistä tuntemuksista.

IMG_20180116_132445.jpg

Kustantamo Aula & Co on mainostanut kokoelmaa vuoden käännöstapauksena. Ymmärrän kyllä, miksi. Berlinin novellit ovat timanttisen taitavasti koostettuja ja sommiteltuja, elämänmakuisia, samaistuttavia, ihmetyttäviä, raastavia, kiinnostavia ja samalla arkisia ja helposti lähestyttäviä. Välillä huomasin lukevani tekstiä kirjaimellisesti monttu auki, koska olin niin ihmeissäni siitä, miten näennäisen vaivattomasti ja arkisesti Berlin kuvaa valtavan suuria asioita – ja vailla korniuden tai teennäisen tarkoituksellisuuden häivää. En voi olla miettimättä, onko Berlin tietoisesti hionut novellinsa niin viimeisen päälle vai kumpuavatko ne vain jonkinlaisista ilmiömäisistä kertojanlahjoista ja kielen ja tarinan tajusta. Ehkä kyse on molemmista.

Edellä mainitsin, etten tavallisesti pidä lyhyistä kertomuksista, koska niihin ei ehdi oikein päästä sisälle (ja juuri kun on päässyt, harmittaa, että tarina loppuu). Berlinin kokoelmassa lyhyetkin tarinat ovat merkityksellisiä – ja juuri sopivan pituisia, kuin pieniä timanttihippuja. Erityisesti novelli ”Riippuu näkökulmasta” oli minusta todella hieno, ehkä paras novelli jonka olen koskaan lukenut. Se oli viiden sivun mittainen ja sellaisenaan mielestäni täydellinen. Muita erityisen vaikutuksen tehneitä kertomuksia olivat raastava ”Kaikki karkaa käsistä”, hienosti sommiteltu ”Ensiapupolin päiväkirja, 1977” ja tunnelmallinen ”Toda luna, todo año” (jonka tunnelmiin palataan vielä yhdessä myöhemmässäkin novellissa). Oikeastaan tekisi mieleni mainita muitakin novelleja, mutten nyt ehkä viitsi ihan kaikkia luetella. Siellä ne ovat sisällysluettelossa, lukekaa itse.

IMG_20180116_132533.jpg

Vuoden käännöstapaus kirja ei kuitenkaan olisi ilman Kristiina Drewsin suomennosta. Mietin pitkään, uskallanko sanoa suomennoksesta mitään, koska ensinnäkin, kuka minä olen sanomaan yhtään mitään kenenkään muiden käännöksistä, varsinkaan sellaisten, jotka ovat suomentaneet kirjoja jo ennen kuin minä olen syntynytkään. Ja toiseksi: tunnen Kristiinan, joten eikö ole todennäköistä, että kaikki sanomiseni menee vähän sellaiseksi varovaisen kehuvaksi, taskulämpimäksi hymistelyksi, joka ei oikeastaan hyödytä ketään? No, tulin nyt kuitenkin siihen tulokseen, että koska tämän blogin idea on nimenomaan nostaa käännöksiä esiin ja puhua niistä (koska niistä yleisesti ottaen puhutaan aivan liian vähän), rohkaisen mieleni ja sanon nyt kuitenkin jotain. Itse asiassa en oikein voi enkä osaa olla sanomatta mitään, koska suomennos oli niin hyvä.

Jos siis olin monttu auki Lucia Berlinin luomusten äärellä, sitä olin myös Kristiina Drewsin suomennosta lukiessani. Ymmärsin jotenkin aiempaa kouriintuntuvammin, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan ilmaisuvoimaisesta kielestä. Ja suomentamisesta, siitä että asiat sanotaan suomeksi. Ihan totta, mietin lukiessani, että ai NÄIN se siis tehdään. Enkä minä edes tiedä, mitä Kristiina on tehnyt, kun suomennoksesta ei pysty arvaamaan, mitä alkutekstissä on tarkalleen ottaen lukenut. Se on omilla keuhkoillaan hengittävä, omilla jaloillaan seisova suomenkielinen teos. Ei pelkkä sujuva luettelo englanninkielisen alkuteoksen sisällöstä, vaan sanataidetta sinänsä. Ja ilmaisuvoimalla tarkoitan lyhyesti sanottuna sitä, että sanoilla ja lauseilla ja niiden muotoiluilla on muitakin merkityksiä kuin se, mitä ne suorasanaisesti tarkoittavat. Kun esimerkiksi jossain kohtaa sanotaan ’menimme’ ja jossain toisessa kohdassa ’mentiin’. Kyse on joskus rouheista suuntaviivoista, mutta useimmiten pienistä asioista, sanavalinnoista, muodoista, sanajärjestyksistä, nyansseista. Oikeastaan hirvittävän pienistä asioista, muttei kuitenkaan vähäpätöisistä, sillä juuri nämä valinnat synnyttävät kokonaisuuden, tyylin, tunnelman, merkityksen. (’Me menimme – (Me) mentiin’ on klassinen esimerkki suomentajan valinnasta: Englannin kielessä ei vastaavaa verbimuodon vaihtelua ole, suomessa on. On siis suomentajan kieli- ja tyylitajusta kiinni, ymmärtääkö tällaisia kielen keinoja ylipäänsä käyttää ja mikä alkuteoksen elementti saa esimerkiksi tällaisen valinnan tekemään. Vastaavia valintoja joutuu tietysti tekemään kaikkien muidenkin sanojen kohdalla.)

En ehkä viitsi sanoa enempää, ettei mene hymistelyn puolelle, mutta olin siis aidosti vaikuttunut. Oikeastaan kaikesta. Siitä, miten ilmiömäisen hyvä Lucia Berlinin englanninkielisen alkuteoksen täytyy olla (kiinnostaisi kyllä lukea sekin, nähdä, millaista on se ilmaisuvoimainen englanti, jolla Berlin on lauseensa sommitellut) ja miten Kristiina Drewsin suomennos heittää sille muitta mutkitta ylävitosen.

Minulla on tapana taitella kirjojen sivuja koirankorville ja merkitä muistiin kohtia, joissa on jokin erityisen hieno ajatus tai jotka ovat erityisen hienosti kirjoitettuja tai muuten vain huomion arvoisia. Tämä novellikokoelma minulla oli ensin lainassa kirjastosta – jolloin en suinkaan taitellut sivuja vaan kirjoitin muistiinpanoja kaikenlaisiin epämääräisiin lappusiin, joita käsiini sattui lukiessa osumaan – mutta sitten ostin sen omaksi, koska halusin makustella tarinoita pidempään ja taitella muistiin useampiakin sivun nurkkia. Yhden lempikohdistani kirjoitin kirjaston lainauskuitin taakse. Se on paitsi harvinaisen hyvin sanottu, myös mielestäni kiteyttää sen, miksi on hienoa, että juuri Lucia Berlin saa äänensä kuuluviin:

img_20180116_132355.jpg

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s